Aikoihin en ole kirjoittanut, vaikka tahtoa olisi ollut. Ei vaan ole ollut motiivia, eikä varsinkaan aihetta. Jos kirjoittaisin päiväkirjaa, aihe voisi olla juuri siitä tempaistua tekstiä

Pidän itseäni vahvana, kuitenkaan en ole särkymätön. Jos saan särön, voiko sen korjata. Voi olla, että voi. Koskaan säröä ei korjattunakaan saa kokonaan piilotettua. Ei säröt myöskään itsestään katoa, joku aina sen arven huomaa, olkoon kuinka huomaamaton tahansa. Väärässä kohdassa voi särön repiä rikki. Ulkoiset säröt kertovat eletystä elämästä. Säröt, mitkä sattuvat sielun ja sydämen kautta, ne ovat niitä, mitkä rakentavat ihmisestä sen tornin, joka kulkee mukana koko elämän. Siitä ei välttämättä ole monellekaan havaintoa, ainoastaan kantaja pitää taakkaansa harteillaan. Joku voi saada joskus pienen palan maistiaisina. Muru sinne, muru tänne, kukaan ei kykene tietämään säröisen elämän taakkaa repussa, mikä kulkee selässäni.

Joskus toivon, että edes joku osaisi lukea minua ja tuntemuksiani. Joskus taas olen onnellinen, ettei kukaan osaa lukea minua, ainakaan kokonaisuutena. En halua päästää ketään liian lähelle. Jos näin tekisin, varmasti tuntuisi siltä, että toinen saisi minut murenemaan pala palalta. Minun täytyy saada olla se kokonaisuus, mikä minun osakseni on annettu.

Onko minulla salaisuuksia, haaveita, toiveita, satavarmaan meillä jokaisella on niitä. Jos jollekin kertoisin omani, olisin puolustuskyvytön. Raottaa joskus voin sisintäni, mutten kykene avaamaan tuota ovea kokonaan.

Itse olen se, jonka pitää keksiä oma väylä saavuttaakseni haluamani asiat. Kiitollisuudenvelassa en halua muille, itseni vuoksi olla. Toki on useita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua rämpimään läpi vetisen suon, heitä en unohda. On myös ihmisiä, joilta olen pyytänyt apua rämpiessäni lävitse helpommastakin paikasta, mutta he ovat vetäytyneet viimeistään kriittisellä hetkellä. Heitäkään en unohda. Muistan paljon asioita Kokemaani hyvää en halua unohtaa, se auttaa minua jaksamaan. Kokemaani hylkimistäni en kykene unohtamaan, se taas vahvistaa minua henkisesti selviytymään itsenäisesti.

On ihmisiä, jotka kertovat minulle itsestään lähes kaiken. Osalla heistä ei ole ketään muuta, kuka kuuntelisi, kuka antaisi vastetta heidän kertomalleen. On myös joskus ollut sellaisia ihmisiä, joille olen voinut avata lähes koko elämäni.  On tehty ikään kuin vaihtokauppaa. Tällöin täytyy kuitenkin luottamuksen olla molemminpuolisesti aivan täydellistä.

On ihmisiä, jotka kertovat minulle itsestään kaiken tarvittavan, että voin auttaa. Moni tarvitsee kuulijan, joka on myös itse kokenut koviakin kolhuja elämän tiellä. On myös ihmisiä, joille myös minä olen voinut kertoa sen, minkä olen katsonut tarpeelliseksi.  Tällöinkin luottamuksen täytyy olla molemminpuolista ja täydellistä.

Noilla kummallakaan en missään nimessä tarkoita ammatti kuuntelijaa. Heillä on omat kaavamaisuutensa. On välttämätöntä, että kuunteleminen ja keskustelu pysyy pyyteettömänä ja oikeanlaisena välittämisenä toisesta.

Joskus minullakin on hetkiä, milloin kaipaisin keskusteluseuraa. Tekisi mieli huutaa kaikki paha olo ulos jollekin korvaparille, joka kuuntelisi ja ymmärtäisi. Jos ei tuolle pääse huutamaan niin, vaikka korpeen metsä puille sitten. Joskus on tunne, että ihmiset, jotka tulevat lähelle, en vaan voi heille avautua. Itse haluan kuuntelijana ensin ansaita toisen luottamuksen.

Kun minulla kipusairaana kipusarjat alkavat jylläämään, haluaisin huutaa tuskaani. Teen sen kuitenkin äänettömästi. Normaalisti olen hiljaa ja kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen ja itken sisäisesti. Aivan vaan siksi, ettei minun tarvitsisi kuunnella kipujani ja fyysistä tuskaani. Jonnekin nuokin on hukutettava. Kuka muu voisi ymmärtää sen, miltä minusta milloinkin tuntuu. Minut tunnetaan hymyilevänä ja sosiaalisena tapauksena, jolla on lähes jokaiselle antaa hieman aikaansa. Toisaalta itse en kaipaa muilta aikaa, ainoastaan samikset voivat ymmärtää.

Olen nykyään ronkeli kutsumaan ketään ystävikseni. Ystävät ymmärtävät, kuuntelevat ja osaavat samaistua. Kavereita ja tuttuja minulla on paljon. He vaan kysyvät, miten jaksat, mutteivat kuuntele vastaustani. Jos he kuuntelevat, harva ymmärtää. Vain ne, jotka haluavat todella tietää mitä minulle oikeasti kuuluu, heitä ei montaa ole.

Toki kerron itsestäni, monesti muiden huomaamatta. On minulla selviytymiskeinoni. Teen paljon, mutten enää jaksa tehdä yhtä tehokkaasti kuin joskus aiemmin. Monasti avaudun kirjoittamalla, tiedän, etten todellakaan ole ainoa, joka käy sisällään vastaavaa taistelua. Yksi minun väylistäni on siis kirjoittaa. Kirjoituksistani tiedän monien huomaavan, ettei ole yksinään näiden asioiden kanssa. Jonkun on vaan kerrottava asia heille tavalla tai toisella. Minä teen sen tällä toisella tavalla.

Minun kehoni on täynnä arpia ja säröjä, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin. Saan painia useiden sairauksieni kanssa. Kuitenkaan en halua sairauksiani muille näyttää. Jos minua ei tunne, harva edes tietää millainen rikas, mutta ajoittain erittäin raskaskin elämä minulla on. Toisaalta kukaan ei voi minulle sanoa, hanki oma elämä. Jos sanookin, voin kysyä tehdäänkö vaihtarit.

Tällaisin miettein tänään

Arto Hannolin