vuonna 1993 vaihdoin lähes 9 vuoden T-Erän vuoden jäljeen, urheiluseurani Helsingin Poliisi-Voimailijoihin. Olin antanut edelliselle seuralleni, sen minkä koin siihen aikaan pystyneeni antamaan. Vanhan fraasin mukaan oli aika ottaa vastaan uusia haasteita ja siirtyä urheilu-uralla askel eteenpäin. Olin jo parin vuoden ajan osittain treenaillut HPV:n kotisalilla. Viihdyin porukassa, meillä oli hyvä henki ja paljon yhteistreenejä. Tiettyinä iltoina viikossa kokoonnuimme yhdessä salille. Porukan sielu oli Ahti, ilman häntä ei seuran kultaista vuosikymmentä olisi ollut ja seuran voimailuhistoria olisi ollut paljon himmeämpi. Tottakai porukkana teimme myös osamme. Alkuaikoina porukkaan kuului siis Ahti, Timuli, Antti ja minä. Tapsaa ei kuitenkaan saa unohtaa, porukan tilkkutäkki ja vamma imuri. Eikä missään tapauksessa ollut porukan vaatimattomin ja hiljaisin. Hieman myöhemmin mukaan tuli Kari, Åke ja Helena. Muu porukka vaihtui ympärillä enemmän ja vähemmän.

Kyykkytreenit olimme aina kun mahdollista yhdessä vetämässä. Ahti oli se joka opetti minut treenaamaan oikein, Ahti oli se joka opetti minut tekemään oikeaoppisesti harjoitusohjelmia. Hänelle annan vielä tänä päivänä paikan jalustalla omasta menestyksestäni. Ahdilla on vielä nykypäivänkin mukaan mahtava ansiolista kisa uraltaan, myös kansainvälisesti. Minun tappioni menestyksessäni oli se että kilpailtiin hänen kanssaan useimmiten samassa sarjassa.

Timuli oli se porukan jääräpää, pohjanmaalta kun oli. Antti vaan kuului porukkaan mukaan ja oli mukavaa treeniseuraa, hänen lajinsa oli enemmänkin painonnosto... mutta mukana hänkin.

Kari oli minulle hyvä harjoituskaveri. Oltiin saman painoisia ja tulokset suurin piirtein samoja. Näillä eväillä oli siis jokainen harjoitustilanne yhdessä pieni kilpailutilanne samalla. Meidän treenit olivat kaiken kaikkiaan treenaamista, toisten kannustamista, nostojen kommentointia ja eritoten suunsoittoa ja hyväntahtoista naljailua. Koko porukka tunsi toisensa, niin salilta, kuin salin ulkopuoleltakin. Jos jollain oli iloa, silloin oltiin toisen puolesta iloisia. Jos taas toisella oli murheita, silloin tuettiin kaveria, eikä missään tapauksessa jätetty huolien kanssa yksin.

Yksin olimme jokainen oman tasoisiamme urheilijoita, mutta yhdessä olimme paljon enemmän. Joukkueen huippuhetkiä oli minulle ensimmäiset mitalit penkkipunnerruksen joukkue SM-kisoista. Timuli teki ennätyksensä, Kari teki ennätyksensä ja minä tietenkin missasin kaksi ensimmäistä nostoani.... kolmannella sain hyväksytyn noston. Ahdille ei jäänyt muuta kuin varmistaa mitali sivuamalla SE-tulosta. Sen hän loppupelissä sitten tekikin. Minulle tuo oli herkkä hetki kuitenkin kun mitalit pujotettiin kaulaan. Olimme sillä hetkellä yksi Suomen kovimmimmista joukkueista penkkipunnerruksessa ja se oli jotain se.

Voimanoston joukkueena näytimme voimamme voimanoston aluemestaruuskisoissa. Taisimme olla ykkösiä kymmenkunta kertaa. Sitä kautta olimme myös Helsinki-Tukholma-Tallinna kisoissa vuosittain edustamassa ja usein myös voittamassa kaupunki otteluita. Noissa kisoissa oli oikeaa Finkampen fiilistä. Noista kisoista sain myös arvokasta kokemusta tulevia KV-koitoksiani ajatellen.

Helena ja Åke tulivat seuraan ja samalla mukaan treeniporukkaamme. Treeniporukasta Ahti, Helena ja minä kävimme yhdessä muutamat PM-kisat. Oli iso asia että samassa maajoukkueessa oli treenikavereita edustamassa maatamme. 

Salimme oli poliisitalon uumenissa, mahtava perussali. Tangot, telineet, levypainot, kuten muutkin tilpehöörit oli hankittu salille pitkälle myös meidän ehdoillamme. Tila ei ollut päätä huimaavan suuri, mutta pari kisakriteerit täyttävää lavaa siellä oli. Muukin kokonaisuus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Varmaan en koskaan unohda tuota aikaa voimailu-urallani. Hyvä ja motivoiva porukka ja sali. Melko varmaan en olisi näin pitkää uraa tehnyt voimanoston parissa, jollei tuota seuransiirtoa olisi tullut ja tuollaista harjoitusporukkaa olisi ollut. Harjoitusporukka jossain vaiheessa hajosi. 21 vuotta edustin Helsingin Poliisi-Voimailijoita, ehdottomasti parasta aikaa siellä oli tuo -90-luku ja mahtavat kaverit.

Laulun sanoin, ei aika mennyt koskaa palaa...... Tämän artikkelin kirjoitin sen vuoks,i että haluan muistaa myös elämääni vaikuttaneita ja minulle jossain vaiheessa tärkeitä ihmisiä. Ihmisiä joita en halua unohtaa.